Nyt tämä ei varsinaisesti ole mikään postaus, mutta kun olin pullarissa, luin osan rahavaikeuksista, ja työstä, mitä he tekevät! Itse olen laiska kuin lapamato, enkä tee IKINÄ MITÄÄN TYÖTÄ! Nyt omatunto kolkuttaa. Joku on monta kuukautta karkkilakossa, ja saa siitä rahaa. Jos saisin joka kerta 5senttiä kun saan karkin tai patukan, olisin miljonääri tosi lyhyessä ajassa. Äitini tulot ovat normaalit ja isäni keskivertoa paremmat, mutta hän tekee kahta duunia. Tai käy töissä ja pitää omaa yritystä. Toisen nuken sain synttärilahjaksi, toisen ostin itse, joten toisaalta, nukkeharrastukseen ei ole vanhemmilta mennyt kuin yhteen nukkeen, mutta ajatelkaa, jos myisin samalla rahalla kaikki vanhat leluni, joilla en enää leiki, tai en ikinä leikkinyt, saisin tuhansia euroja. Minua kaduttaa nyt, että halusin ne kymmenet barbie- nuket brazit ja muut. Minulla on pehmoleluja järkyttävästi, ja pienenä, aina kun en saanut jotain, sain kovat raivarit. Nykyäänkin saan kaiken mitä haluan (lemmikkejä lukuun ottamatta) Pullippien ruinaamisessa kestää, mutta ennemmin tai myöhemmin, saisin aina nuken maksamatta killinkiäkään. Se tuntuu epäreilulta, kun minulla on kavereita, joiden vanhemmilla ei aina ole rahaa ruokaan. Minulla on niin paha mieli, että itkettää. Elämä on epäreilua. Olen oikea hemmoteltu kakara. Kerrankin kun kaverini tuli äitini ja minun kanssa kauppaan, hän ihmetteli sitä, että miten heittelin vain ostoskärryyn kaikkia mahdollisia herkkuja, ja sanoi, että hänen äitinsä antaisi maksimissaan kesällä jäätelön tai suklaapatukan. Minä sain kaiken, mitä himoitsin. Se oli eka kerta, kun tuntui pahalta. Pidin sitä itsestään selvyytenä. Ja minusta tuntuu pahalta katsoa muiden nälänhätää jossain afrikassa. Olen niin hemmoteltu, että jos saan jotain, esim. jonkun kirjan (mitä äitini ostaa minulle paljon) kiitän, mutta sen jälkeen käyttäydynn kuin kakara, eli siis en oikeastaan ole kiitollinen. Toisaalta syytän siitä äitiäni, joka on hemmotellut minua koko elämäni. Mutta en tiedä, on siinä omaakin syytäni. Mutta minulle on itsestään selvää, ettei minun tarvitse tyhjentää tiskikonetta, siivota huonetta, tai tehdä mitään. Äiti hoitaa kaiken kotona, isä töissä.
Olen hullu lukemaan kirjoja. Minulle piti ostaa toinen kirjahylly, koska kirjat eivät enää mahtuneet yhteen, ja niitä alkoi kasaantua monia pinoja lattialle. Jos myisin puolen kirjoistani, kaikki 50snt... saisin varmaan monia kymmeniä euroja. Mutta en pysty luopumaan lopullisesti mistään. Joskus annan tavaroita kavvereilleni, kun olen kyllästynyt niihin. Minulla on liian hyviä ystäviä. En ansaitsisi heitä.
En osaa enää arvostaa mitään, mitä saan. Pidän sitä itsestään selvyytenä, ja tuntuu, etteivät vanhemmat osaa sanoa minulle ei. Ja joskus, jos sanovat, saan silti seuraavana päivänä tahtoni läpi. En ikinä suostu häviöön.
Ihan totta, elämäni tulee olemaan todella hankalaa ollessani aikuinen. En ole tottunut siihen, että joudun tekemään itse yhtikäs mitään. Haluan muuttua, tajuta, etten voi saada kaikkea mitä haluan, mutta kun voin saada kaiken mitä haluan, niin se on vaikeaa.
Eniten inhoan siivoamista, siihen en suostu, mutta pitäähän minun joskus sitäkin tehdä. Jos kerran siivoan huoneeni, saan äidiltä 20€ sillä hän on iloinen, jos hänen ei tarvitse siivota. Hän sanoo, ettei halua siivota huonettani, ja min vastaan, että ei hänen tarvitse, minähän siellä elän. Mutta joskus, kun tulen koulusta, huomaan huoneeni olevan siisti.
Olen pahoillani tästä, että minä saan kaken mitä haluan, mutta muut eivät. Jos joskus voittaisin lotossa vaikka 10 000 000€ niin ainakin miljoona menisi afrikkaan nälänhätään, tiedän sen.
Pidän siitä, kun muut tulevat lahjoistani iloiseksi. En itse enää tunne sitä iloa, en osaa arvostaa sitä, mutta se tekee minut iloiseksi kun muut ovat iloisia. Kiitos kaikki hyvät ystäväni.
Minun oli pakko purkaa tämä teille. Toivottavasti ette vihaa minua, koska saan kaiken mitä haluan, mutta en halua saada kaikkea, mutta kuitenkin haluan. Elämäni on muuttunut tyhjäksi.
